Toisen tilaan astuminen
On tietty tunne, joka iskee joka kerta kun astun studioon joka ei ole minun. Se on jotain ensimmäisen koulupäivän ja verkosta tilatun paketin avaamisen väliltä. Et ihan tiedä mitä saat, ja juuri se epävarmuus on koko pointti.
Olen parin viime vuoden aikana saanut tehdä vierailutöitä studioissa Helsingissä, Amsterdamissa ja Berliinissä. Jokainen toimii eri tavalla. Jokaisella on oma näkemyksensä siitä miltä tatuointistudion pitäisi tuntua, miten asiakkaita kohdellaan ja miten päivä kulkee. Ja joka ainoa kerta kävelen pois oppineena jotain, mitä en olisi voinut poimia omassa tilassani.
Tässä ei ole kyse siitä että yksi studio olisi toista parempi. Kyse on siitä, että tämän työn voi tehdä hyvin sadalla eri tavalla, etkä koskaan löydä useimpia niistä jos työskentelet vain yhdessä huoneessa.
Pienet erot, jotka muuttavat kaiken
Ensimmäinen asia jonka huomaan uudessa studiossa on setup. En sisustusta – vaikka sekin merkitsee – vaan varsinaisen työjärjestelyn. Miten pisteet on aseteltu. Missä tarvikkeita säilytetään. Miten valaistus on suunnattu. Nämä kuulostavat mitättömiltä, mutta niillä on valtava vaikutus työskentelyyn.
Eräässä amsterdamilaisessa studiossa huomasin, että viereinen artisti oli järjestänyt työpisteensä tavalla jota en ollut tullut ajatelleeksi. Hänen värikuppinsa oli aseteltu liukuvasti vaaleimmasta tummimpaan kaarevaan riviin, joka seurasi käden luonnollista liikettä. Se kuulostaa pieneltä asialta, mutta se poisti sen puolen sekunnin etsimisen oikean sävyn löytämiseksi kesken session. Otin käyttöön oman version siitä, ja se paransi aidosti työskentelyäni pitkissä realismitöissä.
Berliinissä työskentelin studiossa, jossa käytettiin tiettyä suojakalvomerkkiä jota en ollut kokeillut. Se oli ohuempi, joustavampi ja helpompi käyttää kuin se mitä olin käyttänyt vuosia. Vaihdoin siihen pysyvästi reissun jälkeen. Pieni muutos, mutta se teki valmisteluistani nopeampia ja siistimpiä.
Parhaat opit muista studioista eivät ole lähes koskaan dramaattisia oivalluksia. Ne ovat pieniä käytännön säätöjä, jotka kertyvät ajan myötä.
Näitä mikroparannuksia on kaikkialla jos on tarkkana. Se miten joku teippaa sapluunansa. Käsinojan kulma. Se saippua jota sessiossa käytetään. Yksittäin mikään näistä ei mullista työtäsi. Mutta pinoa ne kymmenien vierailujen ajalta, ja olet hiljalleen optimoinut jokaisen osan prosessistasi.
Työrytmi ja tahti
Yksi arvokkaimmista asioista, joita olen eri studioissa havainnoinut, on se miten artistit hallitsevat aikaansa ja energiaansa päivän mittaan. Tästä puhutaan harvoin avoimesti, mutta se vaikuttaa valtavasti sekä työn laatuun että uran kestoon.
Helsingissä tahti on yleensä harkittu ja verkkainen. Sessiot varataan reilujen välien kanssa. On aikaa nollata, siivota kunnolla, syödä jotain ja valmistautua henkisesti seuraavaan asiakkaaseen. Kasvoin siihen rytmiin, joten se tuntui minusta normaalilta.
Sitten työskentelin berliiniläisessä studiossa, jossa tahti oli merkittävästi nopeampi. Artistit varasivat aikoja peräkkäin minimaalisin tauoin ja etenivät pienempien töiden läpi tehokkaasti laadusta tinkimättä. Aluksi se tuntui minusta kaoottiselta. Mutta sen katsominen miten he hallitsivat sen – miten he virtaviivaistivat konsultaatiot, miten he valmistelivat sapluunat etukäteen, miten he pitivät energiansa yllä – opetti minulle paljon tehokkuudesta.
En sano että nopeampi olisi parempi. Mutta erilaisen tahdin näkeminen sai minut tajuamaan, että omassa rytmissäni oli tehottomuutta jolle olin ollut sokea. Nyt olen jossain siltä väliltä – pidän edelleen väljyyttä isompiin töihin, mutta olen tiivistänyt työskentelyäni pienemmissä ohutviiva- ja designtöissä niin että voin ottaa enemmän töitä palamatta loppuun.
Asiakkaan kohtaaminen on oma taiteenlajinsa
Jokainen studio hoitaa asiakkaita eri tavalla, ja juuri tästä olen luultavasti oppinut eniten. Se miten tervehdit sisään astuvaa, miten keskustelet suunnitelmasta, miten hallitset odotuksia, miten hoidat jälkihoitokeskustelun – kaikki nämä kohtaamispisteet muokkaavat asiakkaan koko kokemusta.
Eräässä amsterdamilaisessa studiossa katsoin, kun omistaja teki jotain mitä en ollut ennen nähnyt. Kun asiakas tuli konsultaatioon, hän ei alkanut heti luonnostella tai avata referenssejä. Hän käytti ensimmäiset kymmenen minuuttia pelkkään juttelemiseen. Ei tatuoinnista – asiakkaasta. Mitä hän tekee, mistä on kiinnostunut, mikä toi hänet sinä päivänä liikkeeseen. Kun he pääsivät varsinaiseen tatuointikeskusteluun, välillä oli aito yhteys. Asiakas tunsi tulleensa kuulluksi, ja suunnittelukeskustelu oli sen ansiosta rikkaampi.
Aloin tuoda oman versioni siitä omaan prosessiini. En tekniikkana tai käsikirjoituksena vaan aitona uteliaisuuden käytäntönä. Kun oikeasti tutustun ihmiseen ennen kuin puhumme työstä, koko dynamiikka muuttuu. Hän luottaa minuun enemmän. Hän on avoimempi ehdotuksilleni. Ja lopputulos on yleensä henkilökohtaisempi ja merkityksellisempi, koska ymmärrän mitä hän oikeasti hakee – en vain sitä mitä hän kuvaili varauslomakkeella.
Toisessa berliiniläisessä studiossa oli uskomattoman jäsennelty jälkihoitoprosessi. Jokainen asiakas sai painetun jälkihoitokortin tarkkoine ohjeineen, QR-koodin videoon ja kolmen päivän päästä sähköpostin jossa kysyttiin paranemisen kuulumisia. Se huolenpidon taso session jälkeen teki minuun aidon vaikutuksen. Olen sittemmin rakentanut oman jälkihoitojärjestelmäni perusteellisemmaksi kuin ennen, ja seurauksena paranemisongelmia on selvästi vähemmän ja asiakkaat ovat tyytyväisempiä.
Tekniikoita, joita ei opi videoilta
Netti on täynnä tatuointitutoriaaleja, prosessivideoita ja tekniikkaerittelyjä. Olen katsonut niitä paljon, ja ne ovat hyödyllisiä tiettyyn rajaan asti. Mutta on asioita, jotka oppii vain istumalla toisen artistin vieressä ja katsomalla häntä työssä reaaliajassa.
Amsterdamin-vierailulla vietin hiljaisen iltapäivän katsellen realismiartistia muotokuvatyön parissa. Minua ei hätkähdyttänyt hänen konetekniikkansa vaan se, miten hän lähestyi varjostusta. Hän rakensi kerroksia paljon vähitellen kuin minä, kevyemmillä vedoilla ja suuremmalla kärsivällisyydellä. Hänen jäljessään oli sitä syvyyttä ja pehmeyttä, jonka kanssa olin painiskellut omassa realismityössäni. Hänen katsomisensa paikan päällä – sen näkeminen miten hellävarainen käden paine oli, miten hän antoi ihon levätä vetojen välissä – opetti minulle enemmän kahdessa tunnissa kuin kuukaudet YouTube-tutoriaaleja.
Toisessa studiossa katsoin artistin tekevän peittotyön konsultaation, joka muutti täysin tapani lähestyä peittotöitä. Sen sijaan että hän olisi keskittynyt siihen mitä piilottaa, hän keskittyi siihen mitä asiakas halusi nähdä. Hän asetti kalkkeeripaperin vanhan tatuoinnin päälle ja alkoi piirtää uutta työtä sen päälle näyttäen asiakkaalle reaaliajassa, miten vanhasta tatuoinnista tulisi osa jotain uutta sen sijaan että se vain hautautuisi. Se kehyksen vaihto – piilottamisesta muuntamiseen – on nyt keskeistä siinä miten hoidan jokaisen peittoprojektin.
Tekniikkaa voi opiskella loputtomasti ruudulta. Mutta jonkun vieressä istuminen työn ääressä, samaa ilmaa hengittäen, käsien liikettä katsellen – siinä tapahtuu se oikea tiedon siirtyminen.
Studiokulttuuri ja mitä se kertoo sinusta
Teknisten oppien lisäksi jokainen studio paljastaa jotain omista arvoistaan, ja ne arvot pitävät peiliä omillesi.
Osa vierailemistani studioista on kiihkeästi keskittynyt taiteeseen. Seinät ovat täynnä alkuperäisiä maalauksia, artistit luonnostelevat jatkuvasti, ja ilmassa on lähes sähköinen luovan kunnianhimon tunnelma. Ne ympäristöt työntävät minua ajattelemaan isommin ja ottamaan enemmän riskejä suunnitelmissani.
Toiset studiot keskittyvät vieraanvaraisuuteen. Asiakaskokemus on kaiken yläpuolella. Tila on lämmin, tiimi ottaa vastaan avosylin ja jokainen yksityiskohta on suunniteltu tekemään olon mukavaksi. Ne ympäristöt muistuttavat, että olemme palvelualalla eikä maailman parhaalla tatuoinnilla ole väliä, jos sen ottava ihminen tuntee olonsa ahdistuneeksi tai ei-tervetulleeksi.
Ja sitten on studioita, jotka tuntuvat perheiltä. Artistit syövät yhdessä, vitsailevat yhdessä, tukevat toistensa työtä ja välittävät aidosti toisistaan. Ne ympäristöt muistuttavat, että tämä ura voi olla eristävä jos sen antaa olla – ja että yhteisöllä on väliä.
Otan jokaisesta näistä kulttuureista jotain ja yritän punoa sen omaan tekemiseeni. Haluan että työni on taiteellisesti kunnianhimoista, että asiakaskokemukseni on lämmin ja harkittu ja että suhteeni muihin artisteihin ovat aitoja ja tukevia. En olisi osannut sanoa tuota näin selvästi, ellen olisi nähnyt jokaista noista arvoista niin hyvin toteutettuna muissa studioissa.
Tatuointiyhteisön anteliaisuus
Mikä minua yhä yllättää näiden vuosien jälkeenkin on se, miten antelias tatuointiyhteisö on. Kun otan yhteyttä studioon vierailun tiimoilta, pyydän käytännössä päästä heidän tilaansa, käyttää heidän resurssejaan ja palvella asiakkaita heidän kaupungissaan. Ja ylivoimaisesti useimmiten vastaus on lämmin.
Artistit jakavat tekniikoitaan avoimesti. Studioiden omistajat avaavat oviaan vieraille. Tällä alalla eletään aidosti siinä uskossa, että nouseva vesi nostaa kaikki veneet – että kun yksi artisti kehittyy, koko skene hyötyy. En pidä sitä itsestäänselvyytenä.
Jokainen vierailu vahvistaa jotain mihin uskon syvästi: paras tapa kehittyä on pysyä nöyränä, pysyä uteliaana ja jatkaa astumista huoneisiin, joissa et ole kokenein. Se päivä jona lakkaan oppimasta muilta studioilta on se päivä, jona minun pitäisi lopettaa vierailutyöt. Enkä näe sitä päivää tulossa lähiaikoina.
Jos pyörität studiota ja otat vastaan vierailevia artisteja, kiitos. Et tarjoa pelkkää työpistettä – tarjoat koulutuksen. Ja jos olet tatuoija joka ei ole vielä tehnyt vierailua, lupaan sinulle tämän: palaat kotiin parempana kuin lähdit.