Mistä kaikki alkoi
Kun rakastuin tatuointiin, minut vangitsi ohutviivatyö. Siinä oli jotain hienostunutta – yksi mahdottoman ohut viiva, joka luo iholle jotain hentoa ja tarkkaa. Se tuntui hallinnan puhtaimmalta ilmaisulta. Ohutviivatatuointi ei huuda. Se kuiskaa. Ja se hienovaraisuus veti minua puoleensa.
Varhaisin työni oli lähes kokonaan ohutviivaa. Pieniä kasviaiheita, minimalistisia geometrisia suunnitelmia, hiusviivalla tehtyä tekstiä. Rakastin sen haastetta: vaadittavaa käden absoluuttista vakautta, sitä miten pienikin värähdys näkyy, tarvetta täydelliseen tasaisuuteen koko työn läpi. Ohutviivatyö opetti minulle kurinalaisuutta. Se opetti, että tatuoinnissa vähemmän voi todella olla enemmän.
Mutta ajan myötä aloin tuntea vetoa johonkin muuhun. Näin black and grey -realismityötä – muotokuvia, eläimiä, luontoaiheita valokuvamaisella syvyydellä – ja tunsin sekoituksen ihailua ja turhautumista. Ihailua, koska taitotaso oli poikkeuksellinen. Turhautumista, koska tiesin etten osaa sitä. En vielä.
Päätös laajentaa
Päätös lähteä tosissaan realismiin oli vaikeampi kuin miltä kuulostaa. Olin rakentanut maineeni ohutviivatyöllä. Asiakkaat tulivat luokseni nimenomaan sen tyylin takia. Suunnanmuutos – edes osittainen – tuntui riskiltä. Entä jos en ole siinä hyvä? Entä jos hajaannun liikaa ja ohutviivatyöni kärsii?
Mutta palasin aina samaan yksinkertaiseen totuuteen: halusin kehittyä. En vain tatuoijana vaan taiteilijana ylipäätään. Yhdellä kaistalla pysyminen ikuisesti, oli se kuinka mukavaa tahansa, tuntui luovalta pysähtymiseltä. En halunnut olla se tyyppi joka tekee yhtä asiaa hyvin. Halusin olla joku, joka pystyy tekemään montaa asiaa rehellisesti ja taitavasti.
Joten aloin opetella. Ja huomasin nopeasti, että realismi on aivan eri eläin kuin ohutviivatyö. Taidot eivät siirry automaattisesti. Uudet on rakennettava lähes tyhjästä.
Tekninen loikka
Suurin ero ohutviivan ja realismin välillä on varjostus. Ohutviivatyössä on pohjimmiltaan kyse viivasta – sen painosta, tasaisuudesta ja paikasta. Realismissa on pohjimmiltaan kyse sävystä. Siinä rakennetaan sävyarvokerroksia luomaan illuusio kolmiulotteisesta muodosta litteällä, elävällä pinnalla.
Kun aloin harjoitella realismia, varjostukseni oli karkeaa. Olin keskittynyt puhtaisiin viivoihin niin pitkään, että tapani täyttää alueita asteittaisella sävyllä oli mekaaninen ja jäykkä. Näin liu'uissani "portaat". Siirtymät valon ja varjon välillä näyttivät raidoittuneilta eivätkä pehmeiltä. Se oli nöyryyttävää.
Palasin perusasioihin. Käytin viikkoja pelkkiin lyijykynävarjostusharjoituksiin paperilla – palloja, lieriöitä, laskostettua kangasta, rypistettyä paperia. Tutkin miten valo kiertyy muotojen ympäri, mihin ydinvarjo lankeaa ja miten heijastuva valo pomppaa pinnoilta ja pehmentää varjon reunaa. Tämä on taidekoulun perusainesta, ja tarvitsin siitä kaiken.
Iholla haasteet moninkertaistuvat. Iholla on oma pintansa, joustonsa ja värinsä. Muste ei vain istu pinnalla – se asettuu verinahan kerroksiin, ja eri kehonosat pitävät musteen eri tavalla. Se pehmeä liuku jonka sain paperille vaati täysin eri tekniikan kyynärvarressa kuin kylkiluilla.
Kokeilin loputtomasti neulakokoonpanoja, koneen nopeutta ja käden painetta. Opin, että realismivarjostus vaatii usein useita kertoja eri syvyyksillä. Ensimmäinen kerros perussävyn luomiseen, sitten tummempien arvojen rakentaminen vähitellen ja tarvittaessa ihon lepuuttaminen sessioiden välissä. Kärsivällisyydestä tuli vielä kriittisempää kuin ohutviivatyössä.
Realismissa on pohjimmiltaan kyse sävystä. Siinä rakennetaan sävyarvokerroksia luomaan illuusio kolmiulotteisesta muodosta litteällä, elävällä pinnalla.
Black and grey – hienovaraisuuden maailma
Valitsin keskittyä nimenomaan black and grey -realismiin värirealismin sijaan osittain siksi, että se liittyy luontevasti ohutviivajuuriini – molemmat nojaavat yksiväriseen palettiin – ja osittain siksi, että black and grey on hienovaraisuudessaan loputtoman rikas.
Black and greyssa on käytössä yksi muste ja yksi laimennusasteikko, joilla luodaan jokainen sävyarvo syvimmästä mustasta vaaleimpaan harmaaseen. Koko muodon, syvyyden, pinnan ja valon illuusio syntyy siitä, miten hallitset tuota yhtä muuttujaa. Ei ole väriä harhauttamassa silmää tai paikkaamassa heikkoa rakennetta. Jos sävyarvot ovat pielessä, koko työ hajoaa.
Minusta tuli pakkomielteinen sävyarvorakenteen ymmärtämisen suhteen. Otin referenssikuvia ja muunsin ne harmaasävyisiksi tutkiakseni missä tummimmat tummat ja vaaleimmat vaaleat ovat. Siristin silmiäni kuville, kunnes yksityiskohdat katosivat ja jäljelle jäi vain sävyarvojen isot massat. Tämä näkeminen sävyarvoina yksityiskohtien sijaan on mielestäni black and grey -realismin tärkein taito.
Yksi työtäni mullistanut tekniikka oli oppia säilyttämään itse ihonsävy sävyarvona. Black and grey -realismissa työsi vaalein arvo ei ole valkoinen muste – se on asiakkaan oma iho. Kun oppii jättämään harkittuja alueita koskematta ja käyttämään paljasta ihoa valokohtana, työhön tulee valoisuus jota ei saa millään muulla tavalla. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se vaatii huolellista suunnittelua ja rohkeutta jättää tilaa sen sijaan että täyttäisi kaiken.
Mitä ohutviiva opetti minulle realismista
Tämä yllätti: ohutviivataustani antoi minulle realismissa merkittäviä etuja, joita en osannut odottaa.
Ohutviivatyö kouluttaa kättä tarkkuuteen – ja realismi, kuten kävi ilmi, rakentuu myös tarkkuudelle. Vain eri lajille. Tarkkojen viivojen sijaan tarvitaan tarkkaa hallintaa neulan syvyydestä, käden nopeudesta ja musteen kylläisyydestä joka ainoalla kerralla. Se vakaa käsi, jonka kehitin vetämällä puhtaita ohuita viivoja, kääntyi suoraan pehmeään varjostukseen tarvittaviksi hallituiksi vedoiksi.
Ohutviivatyö opetti minulle myös sommittelua pienessä tilassa. Monet ohutviivatyöni ovat kompakteja – rannetatuointeja, nilkkatöitä, pieniä suunnitelmia korvan taakse. Pienessä mittakaavassa työskentely pakottaa yksinkertaistamaan ja tislaamaan suunnitelman olennaisiin osiin. Tästä taidosta tuli korvaamaton, kun aloin tehdä pienempiä realismitöitä, joissa ei ole ylellisyyttä käyttää koko selkää jokaisen yksityiskohdan piirtämiseen. Sen tietäminen mitä ottaa mukaan ja mitä jättää pois on realismissa yhtä tärkeää kuin ohutviivassa.
Ja kärsivällisyys – se täydellinen, kohtuuton kärsivällisyys jota ohutviivatyö vaatii – siirtyi kokonaan. Realismi on hidas prosessi. Yksityiskohtainen black and grey -muotokuva voi viedä kuusi tai kahdeksan tuntia tai enemmän. Sitä ei voi kiirehtiä. On luotettava prosessiin, rakennettava sävyarvot vähitellen ja vastustettava houkutusta painaa liian kovaa liian nopeasti. Ohutviivatyö oli opettanut tuon läksyn jo tuhansilla harjoittelutunneilla.
Mitä realismi opetti minulle ohutviivasta
Sama päti toisin päin. Realismin oppiminen paransi ohutviivatyötäni tavoilla, joita en osannut odottaa.
Kolmiulotteisen muodon syvempi ymmärtäminen antoi minun lisätä ohutviivatöihini hienovaraista ulottuvuutta. Kasvikuvitus joka olisi ennen ollut puhdasta litteää viivatyötä voi nyt saada varovaisen varjovihjeen – vain kuiskauksen sävyvaihtelua, joka saa lehden kaartumaan irti ihosta tai terälehden taittumaan painon kanssa. Se on hengeltään edelleen ohutviivaa, mutta uudella syvyydellä.
Realismi terävöitti myös ymmärrystäni kontrastista. Ohutviivatyössä käsittelin ennen kaikkia viivoja suunnilleen samanpainoisina. Realismin opiskelun jälkeen ymmärsin, että viivan painon vaihtelu valon ja varjon mukaan – paksumpi varjoalueilla, ohuempi valokohdissa – luo dynaamisemman ja visuaalisesti kiinnostavamman lopputuloksen. Tämä periaate tulee suoraan siitä, miten valo määrittelee muodon – eli koko realismin perustasta.
Peittotyöt – missä kaikki kohtaa
Peittotyössä kaikki taitoni kohtaavat, ja siitä on tullut yksi kysytyimmistä palveluistani. Hyvä peittotyö vaatii ohutviivan tarkkuutta yksityiskohtiin, realismitason varjostusta luomaan syvyyttä ja tiheyttä joka kätkee vanhan tatuoinnin, ja suunnittelunäkemystä joka ottaa olemassa olevat merkit mukaan sen sijaan että jyräisi niiden yli.
Jokainen peittotyö on palapeli. Työskentelet reunaehdoilla, joita ei ole tuoreessa tatuoinnissa – vanhan musteen muoto, tiheys ja väri sanelevat mikä on mahdollista. Minun on analysoitava vanha tatuointi, ymmärrettävä miten vanha ja uusi muste käyttäytyvät yhdessä ajan myötä ja suunniteltava jotain, joka muuttaa turhautumisen lähteen ylpeyden aiheeksi.
Juuri tässä monipuolisuus todella ratkaisee. Jos osaisin vain ohutviivaa, en voisi tarjota toimivia peittotöitä – niihin tarvitaan tiheyttä ja sävyarvoskaalaa vanhan työn peittämiseen. Jos osaisin vain realismia, käytettävissä olevat suunnittelutavat olisivat rajallisia. Kyky liikkua tyylien välillä tarkoittaa, että voin valita oikean lähestymistavan jokaiseen peittotilanteeseen.
Miksi monipuolisuudella on väliä
Osa tatuoijista on erikoistujia, ja kunnioitan sitä polkua syvästi. Artisti joka omistaa koko uransa yhdelle tyylille voi saavuttaa mestaruuden tason, joka on aidosti henkeäsalpaava. Mutta se ei ollut minun polkuni.
Palvelen monenlaisia asiakkaita, joilla on erilaiset maut, ideat ja tarpeet. Yksi tulee luokseni hakemaan hentoa ohutviivatyötä solisluulle, seuraava haluaa yksityiskohtaisen black and grey -muotokuvan olkavarteen, ja sitä seuraava tarvitsee luovan peittotyön kyynärvarteen. Se että pystyn palvelemaan heitä kaikkia – ja palvelemaan hyvin – on minulle tärkeää.
Kyky liikkua tyylien välillä tarkoittaa, että voin valita oikean lähestymistavan kuhunkin tilanteeseen sen sijaan että puristaisin jokaisen idean samaan muottiin.
Enemmänkin: tyylien ristipölytys tekee minusta paremman kussakin niistä erikseen. Ohutviiva ohjaa realismiani. Realismi syventää ohutviivatyötäni. Peittotyöt testaavat molempia. Jokainen tyyli opettaa periaatteita, jotka kaikuvat muissa.
Mitä vielä opettelen
Haluan olla läpinäkyvä: olen edelleen hyvin keskellä tätä matkaa. Realismityöni on tänään merkittävästi parempaa kuin kaksi vuotta sitten, mutta kun katson eniten ihailemieni artistien töitä tällä alueella, näen kuinka pitkä matka on vielä edessä. Ihon pinnan hienovarainen kuvaaminen, aidon näköisyyden tavoittaminen muotokuvassa, suurten sommitelmien hallinta monimutkaisilla kehon alueilla – näitä taitoja kehitän aktiivisesti.
Tutkin myös sitä reunaa, jossa ohutviiva ja realismi sulautuvat. On nousemassa tyyli, joka yhdistää ohutviivan hentouden ja realismin sävysyvyyden – sitä kutsutaan joskus mikrorealismiksi tai fine art -tatuoinniksi. Se on teknisesti äärimmäisen vaativaa: se edellyttää single needle -työn tarkkuutta ja täyden realismin sävyymmärrystä. Se tuntuu kaiken oppimani luontevalta risteyskohdalta, ja siihen suuntaan kohdistan nyt suuren osan kehityksestäni.
Tyylit opettavat minulle koko ajan. Ja minä kuuntelen.