Laji ei pysy paikallaan
On sellainen harhaluulo, että tatuointi olisi paikallaan pysyvä käsityö – että kun perusteet on opittu, niitä vain toistetaan loppuuran ajan. Ostin tuon ajatuksen itsekin lyhyeksi, naiiviksi hetkeksi uran alussa. Sitten katsoin miten ala kehittyi vauhdilla, joka teki asian selväksi: jos et opi, jäät jälkeen.
Työkalut muuttuvat. Tekniikat muuttuvat. Asiakkaiden odotukset muuttuvat. Ne artistit jotka työntävät ihon mahdollisuuksien rajoja tekevät tänään asioita, jotka olisivat vaikuttaneet mahdottomilta kymmenen vuotta sitten. Ja pysyäkseni mukana – tuodakseni tähän lajiin jotain merkityksellistä – minun on kehityttävä myös.
Tämä teksti kertoo konkreettisista tavoista, joilla olen sen tehnyt. Ei abstraktia kasvufilosofiaa vaan ne tekniikat, työkalut ja kokemukset, jotka ovat muokanneet tapaani työskennellä.
Neulat – perusta, jota ei koskaan tutki loppuun
Aloitetaan jostain, mikä saattaa kuulostaa perusasialta mutta on pohjattoman syvä: neulakokoonpanot. Kun aloitin tatuoinnin, käytin melko standardia settiä. Round liner ääriviivoille, magnum shader täytölle. Niin minulle opetettiin, ja jonkin aikaa se oli kaikki mitä tiesin.
Mutta tatuointineulojen maailma on valtava, ja kokoonpanojen väliset erot ovat sillä tavalla hienovaraisia, että ne paljastuvat vasta satojen käyttötuntien jälkeen. Olen kokeillut vuosia enkä ole vieläkään lopettanut uusien lähestymistapojen löytämistä.
Suurin muutos tuli, kun aloin käyttää single needle -neulaa ja tiukkoja round liner -kokoonpanoja ohutviivatöissä. Aito single needle – yksi kärki, ei ryhmää – tuottaa poikkeuksellisen hennon viivan. Mutta se on myös uskomattoman vaativa. Virhemarginaali on käytännössä nolla. Tarvitset täydellisen hallinnan käden nopeudesta, koneen jännitteestä ja neulan syvyydestä. Liian nopeasti ja viiva hyppii. Liian hitaasti ja viiva räjähtää. Liian syvälle ja se vaeltaa. Liian pinnalle ja se lähtee paranemisen aikana.
Harjoittelin kuukausia pelkkiä single needle -viivoja harjoitusiholla ennen kuin uskalsin käyttää sitä asiakkaaseen. Vieläkin lähestyn jokaista single needle -sessiota keskittymisen tasolla, joka on melkein uuvuttava. Mutta tulos on sen arvoinen – aidossa single needle -työssä on hienostuneisuus, jota ei yksinkertaisesti saa kolmen neulan linerillä.
Viime aikoina olen tutkinut kaarevia magnum-kokoonpanoja black and grey -realismiin. Perinteiset suorat magnumit laskevat mustetta tasaisemmin, mikä on hyvä umpitäytössä. Mutta kaareva magnum myötäilee ihon pintaa eri tavalla, mikä mahdollistaa pehmeämmät liu'ut ja orgaanisemman varjostuksen. Oppimiskäyrä oli jyrkkä – kaareva magnum liikkuu ihossa perustavalla tavalla eri lailla kuin suora, ja jouduin opettelemaan käden paineen ja kulman uusiksi. Mutta se on avannut realismityöhöni mahdollisuuksia, joista olen aidosti innoissani.
Tatuointineulojen maailma on valtava, ja kokoonpanojen väliset erot ovat sillä tavalla hienovaraisia, että ne paljastuvat vasta satojen käyttötuntien jälkeen.
Digiin siirtyminen käsityötä menettämättä
Vastustin digitaalisia suunnittelutyökaluja pidempään kuin olisi pitänyt. Olin siitä itsepäinen. Uskoin että jos suunnitelmaa ei ollut piirretty käsin paperille, siitä puuttui jotenkin aitous. Jälkikäteen katsottuna se oli ylpeyttä, ei järkeä.
Käänne tuli kun katsoin, miten vieraileva artisti eräässä amsterdamilaisessa studiossa suunnitteli koko hihan iPad Pron Procreatella. Hän työskenteli nopeudella ja joustavuudella, joka oli hämmästyttävää. Skaalaa tämä elementti, peilaa tuo symmetria, testaa kolme eri sommittelua siinä ajassa jossa minä luonnostelisin yhden. Ja lopputulos? Kaunis. Selvästi taitavan käden työtä, vain eri välineellä.
Ostin iPadin seuraavalla viikolla.
Procreaten opettelu oli oma matkansa. Sovellus on tehokas, mutta sen hyvä käyttö tatuointisuunnitteluun vaatii ymmärrystä siitä miten työpohjat asetetaan oikeaan resoluutioon, miten tasoja käytetään tehokkaasti monimutkaisissa sommitelmissa ja miten oman tatuointijäljen ulkoasua simuloidaan jo suunnitteluvaiheessa. Käytin viikkoja pelkästään sen selvittämiseen, mitkä siveltimet antavat viivan laadun lähimmäksi sitä mitä koneeni tuottavat iholle.
Nyt käytän hybridimallia. Useimmat suunnitelmani alkavat karkeina lyijykynäluonnoksina paperilla – se alkuvaiheen luova osuus tuntuu edelleen luontevimmalta fyysinen väline kädessä. Sitten kuvaan luonnoksen, tuon sen Procreateen ja hion digitaalisesti. Voin kokeilla sijoittelua asettamalla suunnitelman asiakkaan kehosta otetun kuvan päälle. Voin säätää mittasuhteita, testata eri yksityiskohtatasoja ja iteroida nopeasti asiakkaan palautteen pohjalta.
Sisäinen paperipuristini on tehnyt tämän kanssa sovinnon. Väline ei määritä taidetta. Käteni ja silmäni määrittävät sen, pitelinpä kynää tai piirtokynää.
Konventit, työpajat ja se että on itse paikalla
Tatuointikonventeilla on ristiriitainen maine. Osa pitää niitä spektaakkeleina – meluisina, kaoottisina, enemmän esiintymistä kuin sisältöä. Ja totta, sitäkin niissä on. Mutta minulle konventit ovat olleet urani arvokkaimpia oppimiskokemuksia.
Eivät kisojen tai väkijoukkojen takia vaan sen takia mitä tapahtuu hiljaisemmissa hetkissä. Toisen artistin työn katsominen livenä, läheltä, tuntikausia. Käden asennon näkeminen, koneen kulman, pyyhkäisytavan, ihon venyttämisen. Näitä pieniä yksityiskohtia ei poimi Instagram-videosta tai YouTube-tutoriaalista. Paikalla olemiselle ei ole korviketta.
Yritän käydä vuosittain vähintään kahdessa tai kolmessa konventissa eri puolilla Eurooppaa. Jokainen altistaa minut artisteille, jotka työskentelevät tyyleissä ja perinteissä joita en muuten kohtaisi. Berliinin konventissa katsoin japanilaistyylistä artistia, joka käytti käsinpistotekniikkaa sellaisella tarkkuudella, että se määritteli uudelleen käsitykseni siitä mitä ilman konetta on mahdollista tehdä. Toisessa, Lontoossa, istuin työpajassa väriopista nimenomaan tatuointikäyttöön – miten eri ihonsävyt imevät pigmenttiä eri tavalla, miten värit muuttuvat ajan myötä, miten valita paletti joka vanhenee kauniisti. Jo pelkästään se työpaja muutti tapani lähestyä jokaista väritatuointia.
Oppia studiokulttuurista Amsterdamissa ja Berliinissä
Vierailutyö on ollut yksi tärkeimmistä kehitykseeni vaikuttaneista päätöksistä. Helsingissä on vahva tatuointiskene, mutta se on suhteellisen pieni. Kun teen säännöllisesti töitä Amsterdamissa ja Berliinissä, altistun täysin erilaisille studiokulttuureille ja taiteellisille lähestymistavoille.
Amsterdamin studioissa on usein hyvin kansainvälinen ja kokeileva energia. Kaupunki vetää artisteja kaikkialta, ja tyylien ja ideoiden ristipölytys on jatkuvaa. Olen poiminut sieltä tekniikoita joita en olisi Suomessa kohdannut – tiettyjä tapoja tehdä geometrista dotworkia, menetelmiä joilla saa aikaan tiettyjä pintoja neo-traditionalissa, jopa käytännön juttuja kuten kotimaisesta poikkeavia jälkihoitokäytäntöjä.
Berliini on taas oma juttunsa. Siellä tatuointikulttuurissa on raaka, rajoja koetteleva laatu. Berliinin artistit tuntuvat välittävän vähemmän kaupallisesta vetovoimasta ja keskittyvän enemmän taiteelliseen ilmaisuun. Siinä ympäristössä työskentely rohkaisee minua ottamaan riskejä omassa työssäni ja kokeilemaan asioita, jotka eivät ehkä ole "turvallisia" mutta jotka venyttävät osaamistani.
Joka kerta kun teen vierailutöitä, palaan Helsinkiin uusien ideoiden, uusien tekniikoiden ja uudistuneen mahdollisuuksien tajun kanssa. Se on kuin luovan kompassin nollaamista.
Ajan hermolla ilman trendien perässä juoksemista
Tatuointiala liikkuu nopeasti, etenkin somessa. Uusia "trendejä" nousee muutaman kuukauden välein – mikrorealismi, vesivärityyli, ignorant style, tekoälyavusteiset suunnitelmat. On paineita hypätä joka uuteen juttuun ja pysyä relevanttina mukautumalla siihen, mikä kerää eniten tykkäyksiä.
Olen oppinut olemaan tämän suhteen valikoiva. Kaikki trendit eivät edusta aitoa edistystä lajissa. Osa on esteettisiä muotivillityksiä, jotka vanhenevat huonosti sekä iholla että laajemmin kulttuurissa. Taito on erottaa aidot, opettelemisen arvoiset innovaatiot pinnallisista trendeistä, jotka kannattaa ohittaa.
Esimerkiksi viimeaikaiset edistysaskeleet patruunaneulajärjestelmissä ja langattomissa koneissa ovat aitoja, merkityksellisiä parannuksia lajin työkaluihin. Ne tarjoavat paremman tarkkuuden, vähemmän traumaa iholle ja ergonomisemmat työolot. Käytin aikaa näiden opetteluun, koska hyödyt ovat konkreettisia ja pysyviä.
Toisaalta olen tietoisesti vältellyt tiettyjä trendikkäitä tyylejä, joiden uskon vaarantavan tatuoinnin pitkän aikavälin laadun. Äärimmäisen hienoja yhden vedon viivoja, jotka näyttävät tuoreena uskomattomilta mutta haalistuvat lähes näkymättömiksi muutamassa vuodessa. Vesiväritekniikoita, jotka luopuvat ääriviivoista kokonaan ja johtavat töihin, jotka sumenevat ja menettävät terävyytensä ajan myötä. Haluan työni näyttävän hyvältä paitsi Instagramissa valmistumispäivänä myös asiakkaan iholla kahdenkymmenen vuoden päästä.
Haluan työni näyttävän hyvältä paitsi Instagramissa valmistumispäivänä myös asiakkaan iholla kahdenkymmenen vuoden päästä.
Jatkuvan oppimisen ajattelutapa
Kaiken tämän ytimessä – neulakokeilujen, digityökalujen, konventtien ja vierailutöiden – on ajattelutapa. Se on usko siihen, etten ole valmis tuote. Että tämänhetkiset taitoni ovat vain pysäytyskuva, piste pidemmällä janalla.
Tämä ei ole aina mukavaa. Oppiminen tarkoittaa sen kohtaamista mitä ei osaa. Se tarkoittaa istumista työpajassa artistien keskellä, jotka ovat jossain sinua parempia, ja sen kuilun hyväksymistä. Se tarkoittaa uuden tekniikan kokeilemista ja siinä epäonnistumista julkisesti, kollegoita täynnä olevassa studiossa.
Mutta se epämukavuus on kehityksen hinta. Ja maksan sen mieluummin kuin asetun siihen hiljaiseen alamäkeen, jossa luulen jo osaavani tarpeeksi.
Tällä hetkellä työstän peittotatuointitekniikoitani. Peittotyöt ovat tatuoinnin haastavimpia töitä – et vain luo jotain uutta vaan suunnittelet työn, joka kätkee olemassa olevan ja näyttää silti harkitulta ja kauniilta. Se vaatii ymmärrystä siitä miten muste käyttäytyy ihossa jo olevan musteen kanssa, miten tiheyttä ja sävyarvoja käytetään strategisesti ja miten suunnitellaan rajoitteiden ympärillä. En ole vielä lähelläkään sitä mihin haluan päästä. Mutta olen lähempänä kuin viime kuussa, ja ensi kuussa olen taas lähempänä.
Se on prosessi. Se on aina ollut prosessi. Ja luotan siihen täysin.